Englanti/Pakistan 2009
461 sivua
MIKSI: Oletusarvollisesti pidän tälläisista kirjoista kaikkein eniten; sukutarina, johon liittyy historiaa, suuria tunteita ja tällä kertaa myös yhteiskunnallinen sanoma. Kirjaan tartuin muka sattumalta, mutta jälkeenpäin huomasin lukeneeni useampia suosituksia.
LYHYESTI: Kaksi perhettä, jonka jäsenet ovat maailmankansalaisia, etsivät kotia ja toisiaan. Heidän kanssaan matkataan Nagasakin pommista savuavien WTCn tornien raunioille ja ihmetellään maailman menoa.
FIILIS: Tämä on suuri kirja. Pelkäsin, että suuren määrän historiaa sijoittaminen yksiin kansiin ja perheeseen vaikuttaisi vähintäänkin teennäiseltä, mutta niin ei tapahdu. Kirja herättää myös paljon ajatuksia maailman poliittisesta ja uskonnollisesta tilasta. Amerikkalaisten pudottama atomipommi, Pakistanin itsenäistyminen, Intian ja Paikstanin ydinvarustelu, Afganistanin loppumattomat sodat, Yhdysvaltojen osuus näissä kaikissa, sota terroristeja vastaan... ja tämän kaiken keskellä kahden perheen tarinat sekoittuvat toisiinsa, eletään arkea, rakastutaan kiihkeästi, erotaan ja kuollaan.
Tämä kirja on ensimmäinen laatuaan, joka taidokkaasti uskaltautuu käsittelemään lähihistoriaa ja näyttämään sitä monesta eri näkökulmasta. Kirjan ihmiset syntyvät, kasvavat, vanhenevat ja muodostavat perheitä monessa eri maassa ja eri kultuurien vaikutuspiirissä. He tekevät sen ennakkoluulottomasti, niin kuin ei ole ollut tapana edeltävinä vuosikymmeninä. Tämä kodittomuus antaa myös uudenlaisen perspektiivin sotiin rajoista ja vapaudesta.
Luin kirjan nopeasti. Tapahtumat eivät vyöry, vaikkakin yllätävät. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta toisaalta heihin ei silti tutustu kovinkaan hyvin. He ovat ristiriitaisia tavalla, jolla ihmiset usein ovat. Kaikkia haluaa ymmärtää ja sitten taas toisaalta huomaa menevänsä jonkun puolelle.
Miinus kirjalle tulee sen lopusta. Odotin jotain muuta. En pidä keskeneräisyydestä tällä tavoin ja onhan se myös myönnettävä: haluaisin ratkaisuja, haluan maailman joka on hyvä ja valmis. Ja haluan kirjailijan, joka antaisi sen minulle. Mutta kun sellaista ei ole kaupan niin ei sitä rehellisyyden nimissä voi myöskään kirjoittaa. Mutta silti.
TEKSTINÄYTE: s.105 (Tämä oli ihana!)
TÄHDET:"Olen kuullut, että englantilaiset sanovat: ihmisen pitää antaa olla surunsa kanssa yksin. Mutta urdun kielessä ei sellaista sanontaa ole. Urdun puhujat ymmärtävät vain ajatuksen, että keräännytään yhteen, ja kaikista tulee 'ghum-khaur' - surunsyöjiä - jotka syövät kukin osansa ihmistä kohdanneesta surusta. Kumpaa sinä nyt haluat: puhunko minä englantia vai urdua?"
+ + + + (+)
Anni, hienon tekstinäytteen olit valinnut.
VastaaPoistaMinusta tämä kirja oli melkein loistava. Ainoa, mikä minua hieman häiritsi oli se tunne, etten pääse ihmisten ihon alle, koska niin monen maan poliittissoitlaallista tilannetta tuodaan tarinaann mukaan. Itse asiassa tässä oli Afganistan se, mikä oli liikaa.
Minäkin pidän tällaisista 'suurista kirjoista', joissa on syvyyttä sekä maantieteellisesti että ajallisesti, useita sukupolvia ja suuria tragedioita ja ripaus mystiikkaa. Tämän takia, juuri tämän takia Geraldine Brooksin Kirjan kansa oli mielestäni viime vuoden paras 140 lukemani kirjan joukosta. Try it!
Minäkin jouduin lukemaan Poltetut varjot nopeasti, ehkä sekin hieman haittasi, mutta siltikin...Arviosi on tähdillä sama kuin olisi minulla, jos tähdittäisin.
PS. Ja jestas! Mulla on takuulla joku lukihäiriö, joka johtuu liiasta lukemisesta ja kirjoittamisesta: ...koska niin monen maan sotilaallista ja poliittista tilannetta...
VastaaPoistaHei Leena ja ymmärsin kyllä =) Ja varsin samaa mieltä olemme tästä.
VastaaPoistaSain eilen Kirjan kansan kirjastosta, eli sekin on tulossa.
Tuntuu että kaikki mitä olen viime aikoina lukenut ja tulen lukemaan löytyy myös sinulta, mutta ehkei tuo haittaa. Nämä arviot ovat kuitenkin henkilökohtaisia: seikka jota hesari arvosteli kirjan ja ruusun päivän kunniaksi ;)
Hmmm..Vaikuttaa mielenkiintoiselta, kiitos vinkistä!
VastaaPoista-Artsi